Elämä on hyvin...

Kuulen sänkyyn kuinka kirkonkellot soivat hitaasti, mutta varmasti. Niiden ääni on ylväs, tavallaan pelottava, niihin liittyy yleensä kuolema. Taivaalla näkyi juuri pitkästä aikaa sininen taivas, kuinka pieni asia voikaan tehdä hyvän olon. Nyt taivas on taas pilvessa ja harmaa. Elämä on hyvin, mutta siltikään se ei ole, siitä puuttuu jotain. Toissapäivänä oli pakko itkeä paha olo pois. Jo kymmenen päivää on tuntunut, että sisällä on möykky, möykky joka haluaa ulos. Monta kertaa on tuntunut, että hetkenä minä hyvänsä se tulee ulos enkä voi tehdä sille mitään muuta kuin itkeä sen ulos. Pitkään olin reipas, jaksoin ja vakuuttelin itselleni, että kaikki on hyvin, minä jaksan, olen reipas. Lopulta se tuli enkä voinut sille mitään, itkin möykkyä ulos, itkin sitä mitä ei koskaan tullukaan, oliko ikinä oikeasti edes ollutkaan. Olin pitkän aikaa reipas ja luulin, että minusta ei tuntunut miltään. Lopulta oli pakko myöntää, että on oikeus olla surullinen sillä olenhan menettänyt jotain mistä olisi voinut tulla jotain suurta. Uutta suoleen kun vanha kuolee, niillä mennään. Onneksi Kelan lääkekatto on jo melkein täynnä tälle vuodelle niin ei muuuta kuin luuri kauniiseen käteen ja aloittamaan koko rulijanssi aivan alusta.